Minä pariisilaisena

Scene of Paris with Eiffel tower

photo_blog_23b(Scroll down for English version)

Vuosi sitten tähän aikaan asuin Pariisissa, sillä olin siellä työharjoittelussa Suomen suurlähetystössä. Ei taida kulua päivääkään, etten muistelisi upeaa työkokemustani. Pari päivää sitten Facebook nosti esille päivitykseni, johon olin kirjoittanut mietteitäni reilun kolmen viikon Pariisissa asumisen jälkeen, ja päätin jakaa ajatuksiani teille täällä blogissakin:

“Kaupunki on niin iso, että aina riittää uusia katuja tallattavaksi. Ranskan verbi flâner (tai esp. deambular), “kävellä ilman määränpäätä katsellen ympärilleen” onkin suosikkini täällä. Usein huomaan “flâneilevani” kiertäen ympyrää, suuntavaisto kun on toinen nimeni.

Kun aurinko paistaa, ja kävelen Seinen vartta töistä kotiin, niin voin vain huokailla ihastuksesta. Kauniit rakennukset ja koristeiset sillat lumoavat kulkijan. Kun taas katsoo maahan, niin vastaan tulee saastainen Pariisi. Pyrin toki keskittymään kauniiden siltojen ihasteluun, mutta on myös kiinnitettävä huomio jalkoihinsa, ettei tallaa ruskeisiin “yllätyksiin”.

Keskustan alueen kadulla on aina paljon ihmisiä, mikä tietysti välillä väljyyteen tottuneena voi hiukan hermostuttaa: kadut ovat kapeita ja ihmiset eivät tahdo spontaanisti antaa ohitustilaa, vaikka kuinka ähkisi niskaan. Myöskään vastaan kävelevät eivät meinaa antaa tilaa, ja minä olin aluksi aina se, joka väisti. Nyt olen kuitenkin alkanut omaksumaan “pariisilaisen” arrogantin asenteen kävellessäni, joten tulkoot vaikka päin, mutta minulla on oikeus kävellä oikeassa reunassa.

Täällä, kuten suurkaupungeissa yleensäkin, on varottava taskuvarkaita. Olenkin jatkuvasti valppaana ja harpon kyllä lenkkareissani yleensä sellaista vauhtia, että en usko kovin monen pickpocketin pysyvän perässäni. Olen huomannut, että valppaana oleminen on mielelle aika rasittavaa, kun siihen ei ole tottunut. Ihanaa, kun Suomessa saa kävellä ihan rauhassa miettimättä sen kummempia.

Ulkomaalaisesta ulkonäöstäni huolimatta olen näköjään onnistuneesti soluttautunut joukkoon: miltei aina kaupungilla kävellessäni joku tulee kysymään minulta tietä. Kaikista siisteintä on, että ainakin puolet kerroista olen sen osannut neuvoa! (Vrt. ensimmäinen kappale).

Ulkomailla aina muistaa arvostaa Suomea, vaikka totta kai kaikissa paikoissa on ne omat hyvät ja huonot puolensa. Vaikka Suomessakin turhan moni näprää kännykkäänsä liikenteessä, niin yleisesti ottaen liikenne sujuu mutkattomasti ja kadut on turvallista ylittää vihreän valon palaessa. Täällä ei oikeastaan valon värillä ole väliä, vaan kadun voi ylittää silloin kun ketään ei tule. Kaikilla on aina kiire: autot tööttäävät toisilleen heti kun joku jää yhdeksikään ylimääräiseksi sekunniksi miettimään, ja kääntyvät autot puskevat vihreän valon aikaan katua ylittävien jalankulkijoiden päälle.

Viime aikoina olen myös ajatellut, että muovimattoinen Tampereen opiskelijakämppämme on oikea luksusasunto. (Kyllä se toki ihan hyvältä tuntuu Suomessakin.) Kaikki on verrattain uutta, puhdasta ja ehjää. Alakerrassa on myös pesutupa, jota voi käyttää ilmaiseksi. Pariisissa monet asunnot ovat vanhoja ja ränsistyneitä. Myöskään pyykkitupaa ei tunneta, vaan pesukoneettomien on vietävä pyykkinsä yleisiin pesutupiin kadun varrella, joiden hinnat ovat tietysti pääkaupungille tyypillisen korkeat. Elämä on täällä muutenkin paljon kalliimpaa kuin vaikkapa Tampereella. Ei tähän nyt sen enempää kuin että onneksi olen löytänyt sen Suomessakin tunnetuksi tulleen saksalaisen ruokaketjun! (En nyt mainitse nimeltä, etten mainosta.)

Erinäisistä haasteista ja erilaisuuksista huolimatta viihdyn täällä ja arvostan mahdollisuutta saada tämäkin kokemus. Päivä päivältä Pariisi tuntuu puoleensa vetävämmältä. Mielenkiintoinen on sana, joka kuvaa tätä paikkaa parhaiten. Kaduilla kävellessä tulee vastaan vaikka minkälaisia putiikkeja, leipomot pursuavat ihania leivoksia, ja museoita riittää kierrettäväksi aina kun ehtii. Pariisilaisten joukossa on myös paljon mukavia ihmisiä, joiden kanssa smalltalkkailu kadulla tai marketin lihaosastolla tuo hymyn huulille. Puhumattakaan hetkestä, jolloin kävelin Seinen yllä sillalla, ja alhaalla bateau-mouche-veneessä oleva pikkutyttö äitinsä kanssa vilkutti minulle innoissaan. Vilkutin takaisin ja hymyilimme yhdessä.

Lämpimät terveiset siis seitsemän neliön lukaalistani! Täällä toimii lämmitys.”

photo_blog_23c

Me being a Parisian

A year ago this time I was living in Paris because I was doing my internship there at the Embassy of Finland. Not a day passes by without remembering my wonderful and rewarding professional experience. A couple of days ago, Facebook reminded me of my status update published a year ago in which I had written my thoughts about living in Paris after the first three weeks, and I decided to share them to you as well:

“The city is so big that there are always new streets to walk. The French verb flâner (or in Spanish deambular), “to walk aimlessly, for the pleasure of looking around” is my favorite here. I often find myself “flâning” and walking in circles, as good-sense-of-direction is my second name.

When the sun is shining and I am walking home along the Seine, all I can do is to admire the wonderful buildings and decorative bridges. When, in turn, I look down at the ground, I see the dirty Paris. Of course I try to concentrate on the beautiful landscape with bridges but I also have to pay attention to the street I am walking in order to avoid brown “surprises”.

There are always a lot of people on the streets of the central Paris which sometimes make me frustrated because I am used to have much space when walking. The streets are very narrow and people tend not to give space to pass them even when I am almost breathing to their necks. The people walking towards me are not giving space either, and first I was always the one stepping aside in order to pass by. Now, however, I have started to adopt a slightly more “Parisian” and arrogant attitude when walking: the others can even bump into me, I don’t care, but I have the right to maintain walking on the right side of the street.

Here, like in all metropoles in general, you have to watch out for pickpockets. I am all the time aware of my surroundings and I tend to stride in my sneakers at such a pace that not many pickpockets can even reach me. I have noticed that being constantly alert is quite tiring for my mind as I am not used to it. I appreciate it so much that in Finland you can walk with no worries.

Despite my foreign appearance I have managed to blend in to the crowd: almost every time I am taking a stroll someone asks me for directions. The coolest thing is that at least half of the times I could actually give them directions! (See the first paragraph).

When living abroad, Finland always reminds me of its good state of affairs, although of course every place has its pros and cons. Even though there are too many people using their cellphones while driving, in general the traffic flows well and it is safe to cross the street on a green light. Here in Paris the traffic lights do not really matter, and the street can be crossed at any time when there are no cars coming. Everybody seems to be always in a hurry: the car drivers honk at each other immediately if someone takes one extra second to think, and when the pedestrians have green light, the cars that are turning at the same time are almost bumping the people crossing the street.

Lately I have been thinking that our plastic floored student apartment in Tampere is actually luxurious. (Well, it feels alright in Finland too.) Everything is rather new, clean and working. We have a common washing machine downstairs that can be used freely. In Paris, many apartments are old and crappy. There are no laundry rooms in the buildings, so the ones who do not possess a washing machine must take their clothes to the laundry rooms of the city where the washing prices are high. Life here in general costs more than in Tampere. I must say that I am happy to have found a cheap supermarket belonging to a certain German chain! (I leave to name out to avoid the advertisement.)

In spite of the challenges and differences compared to the living in Finland, I enjoy being here and I am very thankful for having this opportunity to gain new experiences. Day by day Paris feels more attractive. Interesting is the word that describes this place the best. During my strolls, I have seen so many different boutiques, the bakeries offer such a variety of delicacies, and there are always museums to visit. Among the Parisians, there are also many nice people with whom to smalltalk on the street or in the supermarket. Those little moments cheer me up. One day when I was walking on one of the bridges crossing the Seine, I saw a little girl with her mom in a bateau-mouche boat waiving at me. I waived back at her and we smiled together.

Greetings from my seven-square-meters residence! The heating system is working.”

Järven jäällä

lake reed in winter(Scroll down for English version)

Järvet ovat ehdottomasti yksi suosikkiasioistani Suomessa. Kesähelteellä mikään ei ole parempaa kuin pulahtaa raikkaan viileään järveen. Talvisin en ole vielä koskaan uskaltautunut avantoon – ajatuskin koko kropan valtaavasta kylmyydestä värisyttää. Jotkut tykkäävät kyllä kovasti, mutta itse en nyt ainakaan toistaiseksi ole innostunut kokeilemaan muuta kuin sitä saunaosuutta. 😉 Ehkä jonain päivänä, ken tietää.

Täällä Tampereella järviä riittää: on kaksi isoa ja muita pienempiä. Aikaisempina talvina olen käynyt muistaakseni vain yhden kerran kävelemässä järven jäällä. Älkää kysykö miksi vain kerran, en ymmärrä itsekään. No, tänä talvena heräsin asiaan ja olen käynyt jo useamman kerran eri järvillä nauttimassa kauniista maisemista luistellen ja kävellen.

Kun kuulin, että Näsijärvellä on luistelurata, jota pitkin pääsee majakalle ja majakan kahvilaan, niin vanhana majakkafanina innostuin heti. Pari viikonloppua sitten koittikin se päivä, kun tuli lähdettyä Näsijärvelle. Järvi oli kaunis ja luistelu oli kiva kokemus, mutta tällä kertaa odotukseni olivat huidelleet pilvissä, ja todellisuus ei ollut ihan sitä, mitä odotin. Järven jää on tietenkin luonnonjäätä, joten se ei ole tasaista ja siinä on railoja, eli luistelu on paljon haastavampaa kuin tekojäällä. Majakka oli ihan minikokoinen, eikä sinne voinut mennä sisään, ja “majakan kahvila” oli majakan vieressä jäälle pystytetty teltta. Oli se kiva kokemus, ja varmasti menen uudestaankin Näsijärvelle luistelemaan, mutta kyllä huvitti, miten romanttinen oma mielikuvani kaikesta oli.

Tämän julkaisun kuvat ovat kahdelta eri kävelylenkiltä järven jäällä. Toinen kuva on Niihaman pienen järven rannalta, ja toinen Iidesjärveltä.

Oi luminen talvi jäisine järvineen, olet niin kaunis – älä jätä meitä vielä!

P.S. Tänä keväänä pääasiallinen tehtäväni on kirjoittaa graduani, ja sitä teenkin täyspäiväisesti. Kaiken istumisen, lukemisen ja ruudun tuijottamisen vastapainona vapaa-ajallani pyrin liikkumaan ja välttämään tietokoneella istumista. Blogin kirjoittamiselle ei siis jää niin paljoa aikaa ja energiaa kuin aiemmin, joten postaustahti hiljenee (mutta ei pysähdy).

photo_blog_22b

On an icy lake

Lakes are definitely one of my favorite things in Finland. During the heat wave in summer nothing feels better than jumping into a fresh lake. There are people who swim in the lakes also during the winter but I feel my body shivering just with the thought. Some people enjoy a lot having a quick swim in the hole in the ice and then warming up in the sauna, but at least for now I’ll just stay with the sauna part. 😉 Maybe some day, who knows.

Here in Tampere we have a lot of lakes: two big lakes and other smaller ones. During the previous winters, as far as I remember, I have only gone once to walk on an icy lake. Do not ask me why because I do not understand that myself either. Well, this winter I realized that I need to go and enjoy the icy lakes before they melt, so now at this point of the winter I have already been skating and walking on a lake several times, admiring the beautiful views.

As an old lighthouse fan I got really excited when I heard that on Näsijärvi (one of the biggest lakes) there is an ice-skating track which leads to a lighthouse and its café. A couple of weekends ago I finally had the chance to go there and see it. The lake was beautiful and the skating was lovely, but this time my expectations had been cloud high, and the reality did not correspond to what I had expected. As the ice on the lake is natural, it was not smooth and it had some bumps on it, so skating was more challenging than on the man-made ice-skating rings. The lighthouse was minisized and you could not at all step in, and the “café” was a tent next to the lighthouse. The whole thing was a nice experience and I’ll certainly go to skate there again some day, but I have to say I was quite amused by the romantic idea I had had about everything.

The photos in this post are from two different walks I have done on lakes. One is from the small lake in Niihama and the other is from Iidesjärvi.

Oh snowy winter with icy lakes, you are gorgeous – don’t leave us yet!

P.S. During this spring my main task is to write my master’s thesis, and I am working on it full-time. After all the hours spent sitting, reading and writing on computer I try to balance my daily life by being active and doing sports during my freetime. This means that I will not have as much time and energy as before for blogging, so my posting pace will slow down (but not stop).

Elämän suola

photo_blog_21a

(Scroll down for English version)

Elämässä kuuluu mielestäni olla tavoitteita ja haasteita. Ainakin itse koen elämän paljon mielekkäämmäksi, kun minulla on jokin tavoite, mitä kohti kuljen. Harjoittelen, teen töitä ja jatkan sitkeästi eteenpäin kohti maaliviivaa. On pienempiä tavoitteita, kuten esseen valmiiksi saaminen, ja isompia tavoitteita, kuten gradun kirjoittaminen. Elämän suola on se tunne, kun oppii soittamaan uuden kappaleen, jaksaa juosta maratonin, saa vihdoin kauan tavoittelemansa työpaikan tai huomaa puhuvansa sujuvasti opiskelemaansa vierasta kieltä.

Joskus tavoitteet kuitenkin valtaavat elämästä liikaa tilaa, ja huomaa ajattelevansa usein vain aikaa, jolloin on päässyt tavoitteeseen. Erityisesti silloin, kun tavoitteeseen kuljettava matka tuntuu erityisen hämärältä, eikä ole hajuakaan siitä, milloin pääsee perille. Tuntuu, ettei edisty ollenkaan, ja matka vain jatkuu.

Itsensä kuvitteleminen maaliviivalla on hyvä motivaattori jatkamaan eteenpäin. Sillä aikaa kun odottaa pääsyä tavoitteeseensa, on kuitenkin tärkeää myös muistaa elää täysillä koko matkan ajan. Täysillä elämisellä en tarkoita, että jokaisen päivän pitäisi olla huippu tai elämän pitäisi koko ajan tuntua ihanalta. Olennaista on tehdä asioita, joista nauttii, ja ottaa kiireisen arjen keskellä päivittäin edes hetki aikaa itselleen. Sillä aikaa kun opiskelijana odottaa parempaa taloudellista tilannetta matkahaaveidensa toteuttamiseen, voi vaikka leipoa sämpylöitä, käydä kiipeilemässä, käpertyä sohvalle viltin alle katsomaan elokuvaa tai nauttia talven aurinkoisista päivistä. Voi nauttia siitä, että on opiskelija ja saa itse päättää päivän aikataulustaan. Sillä aikaa kun työttömänä odottaa työn saamista, voi nauttia siitä että on vihdoinkin aikaa opetella uusi kieli tai osallistua vaikkapa vapaaehtoistoimintaan.

Koskaan ei ole valmista; aina on jokin projekti meneillään. Sinä päivänä kun kaikki projektit, haasteet ja tavoitteet loppuvat, niin elämäkin loppuu.

Salt of life

In my opinion, goals and challenges in life are important. At least I think that life feels more sensible when I have a goal for which I am working. I practise, work, continue persistently and keep moving forward towards the finish line. There are smaller goals such as finishing an essay, and bigger goals such as writing a thesis. The salt of life is the feeling you get after learning to play a new song, managing to run a marathon, getting the job you have been applying for so hard, or noticing you have become fluent in the foreign language you have been studying.

However, sometimes goals can occupy too big a part in life, and you notice you are often just thinking about the time in the future when the goal will be accomplished. It happens particularly easily when the road you must take feels unclear and you have no idea when the finish line will arrive. You just feel you do not advance at all, and the road just continues.

Imagining yourself at the finish line is a good motivator to keep you going forward. Nevertheless, while waiting for the accomplishment of the goal, it is important to remember to live fully during the whole trip. Living fully does not mean that every day should be awesome or that life should all the time feel marvelous. It is essential to do things you enjoy, and despite the busy life to take every day at least a small amount of time for yourself. While being a student and waiting for a better economic situation in order to realize the traveling plans you can for instance bake bread, go climbing, curl up under a blanket to watch a movie, or enjoy the sunny days of winter. You can enjoy the freedom for deciding your daily schedule. While being an unemployed and waiting for getting a job you can take advantage of the free time and for example learn a new language or participate in voluntary work.

One is never ready; there is always a project going on. The day when there are no projects, challenges or goals, life ends.