Välietappi

a plant after the rain(Scroll down for English version)

Järjestelen laatikkoon kertyneitä kurssimuistiinpanopapereita. Paperit ovat olleet laatikossa odottamassa arkistointia viimeisen vuoden kurssien jäljiltä. Alan miettiä, miksi niitä edes järjestäisin, jos minun ei välttämättä enää koskaan tarvitse palata lukemaan niitä. Ja mihin kaikki jo arkistoidut muistiinpanot nyt menevät?

Siinä hetkessä tajuan, että tämä oli nyt tosiaan tässä. Yliopisto-opintoni on tehty. Seitsemän vuoden jälkeen elämä on muuttumassa. Olen saapunut aukiolle, matkani välietapille, josta voin lähteä minne päin vaan.

Edessä ei näy vielä mitään selkeää, mutta minun pitää vain mennä jonnekin suuntaan. Koko maailma on avoin. En voi tietää, mihin polkuni vie.

Katson ikkunasta ulos. Sateen jälkeinen aurinko paistaa tummien pilvien välistä luoden erityisen loppukesän tunnelman.

a leaf after the rain

 

Waypoint

I am organizing my desk drawer and the papers of notes I have taken in my university courses. The notes have been in the drawer, waiting to be archived after the courses of the last year. I start thinking of what is the point of even adding those papers to the folders already full of notes if I may not even need to get back to them ever. And where do I put the folders of notes already archived?

In that instant, I realize that this is really it. I have finished my university studies. After seven years of studying, life is about to change. I have arrived to a big square, a waypoint on my journey. Now I can go to any direction I want.

There is nothing clear to be seen in front of me, I just have to keep moving in some direction. The whole world is open, and I cannot know where my path will lead me.

I look out of the window. After the rain, the sun is shining between the dark clouds, creating a special feeling of the last days of summer.

Advertisements

Minä pariisilaisena

Scene of Paris with Eiffel tower

photo_blog_23b(Scroll down for English version)

Vuosi sitten tähän aikaan asuin Pariisissa, sillä olin siellä työharjoittelussa Suomen suurlähetystössä. Ei taida kulua päivääkään, etten muistelisi upeaa työkokemustani. Pari päivää sitten Facebook nosti esille päivitykseni, johon olin kirjoittanut mietteitäni reilun kolmen viikon Pariisissa asumisen jälkeen, ja päätin jakaa ajatuksiani teille täällä blogissakin:

“Kaupunki on niin iso, että aina riittää uusia katuja tallattavaksi. Ranskan verbi flâner (tai esp. deambular), “kävellä ilman määränpäätä katsellen ympärilleen” onkin suosikkini täällä. Usein huomaan “flâneilevani” kiertäen ympyrää, suuntavaisto kun on toinen nimeni.

Kun aurinko paistaa, ja kävelen Seinen vartta töistä kotiin, niin voin vain huokailla ihastuksesta. Kauniit rakennukset ja koristeiset sillat lumoavat kulkijan. Kun taas katsoo maahan, niin vastaan tulee saastainen Pariisi. Pyrin toki keskittymään kauniiden siltojen ihasteluun, mutta on myös kiinnitettävä huomio jalkoihinsa, ettei tallaa ruskeisiin “yllätyksiin”.

Keskustan alueen kadulla on aina paljon ihmisiä, mikä tietysti välillä väljyyteen tottuneena voi hiukan hermostuttaa: kadut ovat kapeita ja ihmiset eivät tahdo spontaanisti antaa ohitustilaa, vaikka kuinka ähkisi niskaan. Myöskään vastaan kävelevät eivät meinaa antaa tilaa, ja minä olin aluksi aina se, joka väisti. Nyt olen kuitenkin alkanut omaksumaan “pariisilaisen” arrogantin asenteen kävellessäni, joten tulkoot vaikka päin, mutta minulla on oikeus kävellä oikeassa reunassa.

Täällä, kuten suurkaupungeissa yleensäkin, on varottava taskuvarkaita. Olenkin jatkuvasti valppaana ja harpon kyllä lenkkareissani yleensä sellaista vauhtia, että en usko kovin monen pickpocketin pysyvän perässäni. Olen huomannut, että valppaana oleminen on mielelle aika rasittavaa, kun siihen ei ole tottunut. Ihanaa, kun Suomessa saa kävellä ihan rauhassa miettimättä sen kummempia.

Ulkomaalaisesta ulkonäöstäni huolimatta olen näköjään onnistuneesti soluttautunut joukkoon: miltei aina kaupungilla kävellessäni joku tulee kysymään minulta tietä. Kaikista siisteintä on, että ainakin puolet kerroista olen sen osannut neuvoa! (Vrt. ensimmäinen kappale).

Ulkomailla aina muistaa arvostaa Suomea, vaikka totta kai kaikissa paikoissa on ne omat hyvät ja huonot puolensa. Vaikka Suomessakin turhan moni näprää kännykkäänsä liikenteessä, niin yleisesti ottaen liikenne sujuu mutkattomasti ja kadut on turvallista ylittää vihreän valon palaessa. Täällä ei oikeastaan valon värillä ole väliä, vaan kadun voi ylittää silloin kun ketään ei tule. Kaikilla on aina kiire: autot tööttäävät toisilleen heti kun joku jää yhdeksikään ylimääräiseksi sekunniksi miettimään, ja kääntyvät autot puskevat vihreän valon aikaan katua ylittävien jalankulkijoiden päälle.

Viime aikoina olen myös ajatellut, että muovimattoinen Tampereen opiskelijakämppämme on oikea luksusasunto. (Kyllä se toki ihan hyvältä tuntuu Suomessakin.) Kaikki on verrattain uutta, puhdasta ja ehjää. Alakerrassa on myös pesutupa, jota voi käyttää ilmaiseksi. Pariisissa monet asunnot ovat vanhoja ja ränsistyneitä. Myöskään pyykkitupaa ei tunneta, vaan pesukoneettomien on vietävä pyykkinsä yleisiin pesutupiin kadun varrella, joiden hinnat ovat tietysti pääkaupungille tyypillisen korkeat. Elämä on täällä muutenkin paljon kalliimpaa kuin vaikkapa Tampereella. Ei tähän nyt sen enempää kuin että onneksi olen löytänyt sen Suomessakin tunnetuksi tulleen saksalaisen ruokaketjun! (En nyt mainitse nimeltä, etten mainosta.)

Erinäisistä haasteista ja erilaisuuksista huolimatta viihdyn täällä ja arvostan mahdollisuutta saada tämäkin kokemus. Päivä päivältä Pariisi tuntuu puoleensa vetävämmältä. Mielenkiintoinen on sana, joka kuvaa tätä paikkaa parhaiten. Kaduilla kävellessä tulee vastaan vaikka minkälaisia putiikkeja, leipomot pursuavat ihania leivoksia, ja museoita riittää kierrettäväksi aina kun ehtii. Pariisilaisten joukossa on myös paljon mukavia ihmisiä, joiden kanssa smalltalkkailu kadulla tai marketin lihaosastolla tuo hymyn huulille. Puhumattakaan hetkestä, jolloin kävelin Seinen yllä sillalla, ja alhaalla bateau-mouche-veneessä oleva pikkutyttö äitinsä kanssa vilkutti minulle innoissaan. Vilkutin takaisin ja hymyilimme yhdessä.

Lämpimät terveiset siis seitsemän neliön lukaalistani! Täällä toimii lämmitys.”

photo_blog_23c

Me being a Parisian

A year ago this time I was living in Paris because I was doing my internship there at the Embassy of Finland. Not a day passes by without remembering my wonderful and rewarding professional experience. A couple of days ago, Facebook reminded me of my status update published a year ago in which I had written my thoughts about living in Paris after the first three weeks, and I decided to share them to you as well:

“The city is so big that there are always new streets to walk. The French verb flâner (or in Spanish deambular), “to walk aimlessly, for the pleasure of looking around” is my favorite here. I often find myself “flâning” and walking in circles, as good-sense-of-direction is my second name.

When the sun is shining and I am walking home along the Seine, all I can do is to admire the wonderful buildings and decorative bridges. When, in turn, I look down at the ground, I see the dirty Paris. Of course I try to concentrate on the beautiful landscape with bridges but I also have to pay attention to the street I am walking in order to avoid brown “surprises”.

There are always a lot of people on the streets of the central Paris which sometimes make me frustrated because I am used to have much space when walking. The streets are very narrow and people tend not to give space to pass them even when I am almost breathing to their necks. The people walking towards me are not giving space either, and first I was always the one stepping aside in order to pass by. Now, however, I have started to adopt a slightly more “Parisian” and arrogant attitude when walking: the others can even bump into me, I don’t care, but I have the right to maintain walking on the right side of the street.

Here, like in all metropoles in general, you have to watch out for pickpockets. I am all the time aware of my surroundings and I tend to stride in my sneakers at such a pace that not many pickpockets can even reach me. I have noticed that being constantly alert is quite tiring for my mind as I am not used to it. I appreciate it so much that in Finland you can walk with no worries.

Despite my foreign appearance I have managed to blend in to the crowd: almost every time I am taking a stroll someone asks me for directions. The coolest thing is that at least half of the times I could actually give them directions! (See the first paragraph).

When living abroad, Finland always reminds me of its good state of affairs, although of course every place has its pros and cons. Even though there are too many people using their cellphones while driving, in general the traffic flows well and it is safe to cross the street on a green light. Here in Paris the traffic lights do not really matter, and the street can be crossed at any time when there are no cars coming. Everybody seems to be always in a hurry: the car drivers honk at each other immediately if someone takes one extra second to think, and when the pedestrians have green light, the cars that are turning at the same time are almost bumping the people crossing the street.

Lately I have been thinking that our plastic floored student apartment in Tampere is actually luxurious. (Well, it feels alright in Finland too.) Everything is rather new, clean and working. We have a common washing machine downstairs that can be used freely. In Paris, many apartments are old and crappy. There are no laundry rooms in the buildings, so the ones who do not possess a washing machine must take their clothes to the laundry rooms of the city where the washing prices are high. Life here in general costs more than in Tampere. I must say that I am happy to have found a cheap supermarket belonging to a certain German chain! (I leave to name out to avoid the advertisement.)

In spite of the challenges and differences compared to the living in Finland, I enjoy being here and I am very thankful for having this opportunity to gain new experiences. Day by day Paris feels more attractive. Interesting is the word that describes this place the best. During my strolls, I have seen so many different boutiques, the bakeries offer such a variety of delicacies, and there are always museums to visit. Among the Parisians, there are also many nice people with whom to smalltalk on the street or in the supermarket. Those little moments cheer me up. One day when I was walking on one of the bridges crossing the Seine, I saw a little girl with her mom in a bateau-mouche boat waiving at me. I waived back at her and we smiled together.

Greetings from my seven-square-meters residence! The heating system is working.”

Järven jäällä

lake reed in winter(Scroll down for English version)

Järvet ovat ehdottomasti yksi suosikkiasioistani Suomessa. Kesähelteellä mikään ei ole parempaa kuin pulahtaa raikkaan viileään järveen. Talvisin en ole vielä koskaan uskaltautunut avantoon – ajatuskin koko kropan valtaavasta kylmyydestä värisyttää. Jotkut tykkäävät kyllä kovasti, mutta itse en nyt ainakaan toistaiseksi ole innostunut kokeilemaan muuta kuin sitä saunaosuutta. 😉 Ehkä jonain päivänä, ken tietää.

Täällä Tampereella järviä riittää: on kaksi isoa ja muita pienempiä. Aikaisempina talvina olen käynyt muistaakseni vain yhden kerran kävelemässä järven jäällä. Älkää kysykö miksi vain kerran, en ymmärrä itsekään. No, tänä talvena heräsin asiaan ja olen käynyt jo useamman kerran eri järvillä nauttimassa kauniista maisemista luistellen ja kävellen.

Kun kuulin, että Näsijärvellä on luistelurata, jota pitkin pääsee majakalle ja majakan kahvilaan, niin vanhana majakkafanina innostuin heti. Pari viikonloppua sitten koittikin se päivä, kun tuli lähdettyä Näsijärvelle. Järvi oli kaunis ja luistelu oli kiva kokemus, mutta tällä kertaa odotukseni olivat huidelleet pilvissä, ja todellisuus ei ollut ihan sitä, mitä odotin. Järven jää on tietenkin luonnonjäätä, joten se ei ole tasaista ja siinä on railoja, eli luistelu on paljon haastavampaa kuin tekojäällä. Majakka oli ihan minikokoinen, eikä sinne voinut mennä sisään, ja “majakan kahvila” oli majakan vieressä jäälle pystytetty teltta. Oli se kiva kokemus, ja varmasti menen uudestaankin Näsijärvelle luistelemaan, mutta kyllä huvitti, miten romanttinen oma mielikuvani kaikesta oli.

Tämän julkaisun kuvat ovat kahdelta eri kävelylenkiltä järven jäällä. Toinen kuva on Niihaman pienen järven rannalta, ja toinen Iidesjärveltä.

Oi luminen talvi jäisine järvineen, olet niin kaunis – älä jätä meitä vielä!

P.S. Tänä keväänä pääasiallinen tehtäväni on kirjoittaa graduani, ja sitä teenkin täyspäiväisesti. Kaiken istumisen, lukemisen ja ruudun tuijottamisen vastapainona vapaa-ajallani pyrin liikkumaan ja välttämään tietokoneella istumista. Blogin kirjoittamiselle ei siis jää niin paljoa aikaa ja energiaa kuin aiemmin, joten postaustahti hiljenee (mutta ei pysähdy).

photo_blog_22b

On an icy lake

Lakes are definitely one of my favorite things in Finland. During the heat wave in summer nothing feels better than jumping into a fresh lake. There are people who swim in the lakes also during the winter but I feel my body shivering just with the thought. Some people enjoy a lot having a quick swim in the hole in the ice and then warming up in the sauna, but at least for now I’ll just stay with the sauna part. 😉 Maybe some day, who knows.

Here in Tampere we have a lot of lakes: two big lakes and other smaller ones. During the previous winters, as far as I remember, I have only gone once to walk on an icy lake. Do not ask me why because I do not understand that myself either. Well, this winter I realized that I need to go and enjoy the icy lakes before they melt, so now at this point of the winter I have already been skating and walking on a lake several times, admiring the beautiful views.

As an old lighthouse fan I got really excited when I heard that on Näsijärvi (one of the biggest lakes) there is an ice-skating track which leads to a lighthouse and its café. A couple of weekends ago I finally had the chance to go there and see it. The lake was beautiful and the skating was lovely, but this time my expectations had been cloud high, and the reality did not correspond to what I had expected. As the ice on the lake is natural, it was not smooth and it had some bumps on it, so skating was more challenging than on the man-made ice-skating rings. The lighthouse was minisized and you could not at all step in, and the “café” was a tent next to the lighthouse. The whole thing was a nice experience and I’ll certainly go to skate there again some day, but I have to say I was quite amused by the romantic idea I had had about everything.

The photos in this post are from two different walks I have done on lakes. One is from the small lake in Niihama and the other is from Iidesjärvi.

Oh snowy winter with icy lakes, you are gorgeous – don’t leave us yet!

P.S. During this spring my main task is to write my master’s thesis, and I am working on it full-time. After all the hours spent sitting, reading and writing on computer I try to balance my daily life by being active and doing sports during my freetime. This means that I will not have as much time and energy as before for blogging, so my posting pace will slow down (but not stop).